Aarniometsän sydän

KIRJOTTANUT CHARLES G. D. ROBERTS SUOMENTANUT I. K. INHA SISAeLLYS. I. Polkua vaanivat silmaet II. Raivion moekki III. Kylaekunnasta karkotetut IV. Miranda ja metsaen piilevae kansa V. Kroof, se iso emaekarhu VI. Mirandan pyhitys metsaelle VII. Ystaevykset VIII. Kirves ja sarvet IX. Pax Mirandae X. Filistealaisten pakoon ajo XI. Miranda ja nuori Taavi XII. Nuori Taavi raiviolla XIII. Lypsyaikana XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla XV. Riistapaisti XVI. Kuolema vaehaen elaemaen edestae XVII. Koskien pauhussa XVIII. Vieraan tihutyoe I LUKU. Polkua vaanivat silmaet. Ei velton lauhkea kuten kesaeisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa vihantiin varjoihin lehvaekattojen laepi, vaan jaemeae, valppaasti ja salaperaeisesti odottava, oli aarniometsaen hiljaisuus. Se oli ikaeaenkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, ettae pienikin aeaeni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta maeaeraettyae mystillistae kieltae, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitae huolimatta se oli saeroeaekaeaen saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epaejohdonmukaiset haeirioet kuin pantterin etaeisen kiljunnan taikka kapuavan paehkinaenakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkaet juhlalliset huudot, jotka elaein kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriaeisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petaejien, koivujen ja hemlokkien [Footnote: Hemlokki (Abies canadensis) on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsaeteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat naeiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriaein varjojen solia, oli ihmeteltaevaen kirkasta, sitae ei samentanut minkaeaenlainen poely tai hoeyrytuhru. Sen lumoava laepikuultavuus kerrassaan petti silmaeae, joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etaeiset lehvaet naeyttaemaeaen laeheisiltae ja laeheiset oksat epaetodellisilta, sekotti kaikki perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissae asioissa olevan keijumaista narripeliae. Huono ja kauan kaeyttaemaetoen oli metsaen laepi kulkeva polku. Toisin paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viinikoeynnoekset sen kerrassaan peittaeneet, niin ettae se vain metsaenhakkaajain veistaemistae pilkoista voitiin erottaa kymmenistae muista eri tahoille haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri taessae, jossa se nousi pitkaeae loivaa rinnettae, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua vaehin pitaenyt paljaina sen kuluneita kiviae. Ja sitaepaitsi, vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jaettaenyt sen niin monen sulan ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan kaeyttaemaettae olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen kulkijan jaeljiltae, saeilyttaeae sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Taemae vanha polku palveli Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kaemmeniae, kun se astua loentysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille, naeyttaeaekseen jaelkelaeiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku viehaetti puoleensa myoeskin Ten Tine karibun, [Footnote: Pohjois Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah Davikin lepikkoesoihin laitumia etsimaeaen. Taenae syyskuun iltapaeivaenae, hiljaisuuden avosilmin odotellessa, lentaeae vikerti polkua pitkin aekkiae sepelpyy. Se kaevi istumaan oksan vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja kaeaenteli paeaetaeaen puoleen ja toiseen, kurkistellen pyoereillae lasihelmisilmillaeaen ja jaeykistyen sitten liikkumattomaksi, niiden taulain naekoeiseksi, joita puu oli taeynnaeaen. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua laehestyvaeae jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettae kiviin. Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka tyoelaeillae askelilla suuri harmahtava mies, yllaeaen harmaat kotokutoiset vaatteet... >>